015

Minulla ja Hiljalla oli vuosipäivä.

Ensimmäinen päivä siis tuli vuosi täyteen. Ihme ja kumma. Se on aika paljon, mutta toisaalta aika vähän.

En ole oikein jaksanut kirjoittaa, enkä oikeastaan juurikaan mitään muutakaan. Muuta kuin maata sängyssä ja nukkua.

Palli ei ole enään niin Palli. Kissalta leikattiin viime viikonloppuna niin sanottuna hätäleikkauksena palloset irti. Kuumettakin oli reippaasti, mutta on hän paranemaan päin. Mitä nyt antibiootti saa hyvin huonovointiseksi. Päätin pienentää päiväannosta reippaasti. Hurjakin sai ensimmäisen rokotteensa.

Siinä kesti melkein yhdeksän vuotta. Soitin viime viikolla terveyskeskukseen ja varasin lääkärille ajan. Olen hieman ylpeä itsestäni, vaikka se kaduttaakin paljon. Näin jälkikäteen. Muutenkin viime kuukausien aikana oireilut ovat pahentuneet. Ja olen vihdoin tajunnut asian vakavuuden, kun "uusia" oireita on tullut ilmi.

Viimeisien ja seuraavien viikkojen aikana minulla on ollut liikaa menoja. En vain enää pysy perässä, jonka vuoksi olen alkanut pitämään kalenteria. On ollut työvoimatoimiston juttua, eläinlääkärikäyntejä ja muita vastaavia. Ensi viikolla olisi Bring Me The Horizonin konsertti Helsingissä, jota odotan innolla. Tällä viikolla lähden vielä ehkä Joensuuhun ja Tampereelle. Liikaa menoja pääni menoksi.

♥ Joona

014

Ehkä minulla ei olekaan mitään. Ehkä olenkin vain älyttömän laiska.

Niinhän äitinikin on sanonut. Silloin kun kerroin koulussa olevassa ahdistuksesta. Leimasi vain laiskaksi ja saamattomaksi. Ehkä minä olenkin vain sitä. Laiska. Koska en jaksa koskaan tehdä mitään, mitään muuta kuin olla ja nukkua.

Kyllähän se sattuu kun toiset sanoo niin. Olen aina väsynyt, olen sanonut niin Hiljallekin. Kertonut kaikki uniongelmiini liittyvät asiat, sun muut. Mutta nykyään hän vain viittaa kintaalla niille ja suoraan sanottuna vittuilee joka aamu sillä. "Miksi edes yrität nukkua kun et kuitenkaan pysty." Se sattuu, vaikka en edes sano sitä hänelle. Ja siksi minusta tuntuukin, ettei häntä edes kiinnosta. Ehkä ei kiinnostakaan, onhan hän melko itsekäskin. Melko.

Joskus tuntuu siltä, että pitäisi vain erota. Mutta sitten tulisi riita eläimistä. Kissoista eniten mukaani haluaisin Pallin, mutta koska se on kaikkien lempikissa niin se ei kävisi niin helposti. Oikeastaan, kaikki kissat voisin ottaa itselleni. Koiran voisin jättää, en ole kiintynyt siihen lainkaan. Ainakaan vielä.

Kuukauden takaisen kohtauksen aiheuttama arpi näyttää siltä kuin se olisi vain tussia. Se ei ole kipeä, toisin kuin viiltelyarvet parin vuodenkin päästä. En tiedä mikä siinä on, mutta uskoisin sen liittyvän jotenkin vamman syvyyteen ja kuinka ne ovat parantuneet. En ole opiskellut asiaa niin tarkkaan.

Kuitenkin. Kello on kolme aamuyöllä ja puolentoista tunnin kuluttua pitäisi nousta viemään Hilja töihin. En jaksaisi, mutta pakko. Aina ei voi voittaa. Minä voitan kyllä kilpailut, mutta en muuten oikeastaan elämässä. Olen ilmeisesti Hannun ja Akun välimaasto, vähän kumpaakin, mutta ei kuitenkaan kumpaakaan.

Ehkä pitäisi hieman nukkua. Hyvää yötä tähden kirkkaat.

♥ Joona

013

13. julkaisu 13. päivänä. Ironista.

Tekisi mieli sanoa jotain järkevää, mutta pää lyö vain tyhjää. Silti mieltäni vaivaa monet ajatukset ja tunteet, mutta samalla mikään ei tule selkeänä ulos.

Maalasin tänään. En ole pitkään aikaan piirtänyt, saatika maalannut. Nyt muistan miksi piirsin kaiken aikaa yläasteella. Se vei kaiken pois, ainaki hetkeksi.

Mielestäni onnistuin teoksessani aika hyvin. Muutamia kohtia siinä on, jotka vähän häiritsevät. Mutta ottaen huomioon se aika, jolloin viimeksi piirsin ja se, etten ole juuri koskaan vesiväreillä maalannut, onnistui se hyvin. Piirsin ja maalasin siis jonkinlaisen kissaeläimen, jonka väritys ei kylläkään ole mistään kotoisin. Mielenkiintoisen näköinen se ainakin on.

Pari päivää sitten kuulin aivan erilaisen äänen kuin normaalisti. Se ei ollut päänsisäinen, mutta tiesin ettei Hilja sanonut sitä. Koska se kuulosti jotenkin niin erilaiselta. Ääni sanoi minulle "kuole". Ensimmäinen kerta kun joku sanoo minulle noin, eikä se joku ole oikeasti olemassa. Toivottavasti se jäi viimeiseksi, sillä en haluaisi tulla hulluksi äänineni. On minulla kuitenkin vielä lähes vuosi aikaa ennen kuin täytän 20 vuotta. Silloin skitsofrenia normaalisti puhkeaa. Toivottavasti en saa sitä. Toivottavasti...

Väsyttääkin niin paljon. Haluaisin vain nukkua, nukkua, nukkua, nukkua, nukkua... Mutta ei vaan tule lainkaan uni. Ei vaan tule...

Ja nyt tulee itku.

♥ Joona

012

Vanha kirje, 3.9.2011

Tuo tähti, ei ole mikä tahansa tähti. Se on se tähti, johon me kaikki lopulta päädymme. Se on se tähti, jossa on Niklas, Lasse, Iida, Wilma ja kaikki, jotka ovat menneet pois. Toivottavasti en lähde sinne pian ha toivottavasti et lähde sinne pian. Jos lähdet tuohon tähteen, tulen pian perässä. Tuo tähti, on onnen tähti. Se antaa uuden elämän, meille kaikille, mutta vain tosi elämä pysyy täällä, maan päällä. Täällä voimme rakastaa toisiamme, mutta tuolla, emme voi. Siellä ei ole mitään tunteita. Vaikka päätyisimme yhdessä sinne, muistan aina sen elämän, jonka olen maan päällä viettänyt, ja muistan myös aina, kuinka paljon sinua rakastin ja rakastan vieläkin. Vaikka et muistaisi, minä muistan aina ja ikuisesti.

Olin aikoinaan olevinani hyvinkin romanttinen. Kyllähän tuosta runon tapaisesta pursuaa söpöyttä, mutta mitään kaunista en enää siinä näe. Idea oli hieno, mutta toteutus on vähän niin ja näin. Jos totta puhutaan.

Silloista tyttö/poikaystävääni - hän tajusi olevansa trans joskus tuolloin - rakastin liian paljon. Huomasin sen vasta sitten jälkikäteen, kuinka huonoksi hän oli asiat minulle järjestänyt. Äitini oli kokoajan varuillaan kanssani, eikä hän pitänyt kumppanistani lainkaan. En yhtään ihmettele.

Seurustelusuhteemme oli liian masentunut ollakseen kunnollinen suhde. Erosin vuoden ja kahdeksan kuukauden jälkeen, jolloin ex -kumppanini oli joutunut osastolle. Eromme jälkeen hän kertoi äidilleni kaiken minusta, niin itsetuhoisuuden kuin itsemurhayrityksetkin. Onneksi äitini ei uskonut häntä, vaan ennemmin minua. Vaikka valehtelin. Olihan hän itsekin valehdellut koko elämänsä minulle. Mutta valehtelu oli puolustumismekanismini. Vaikka se osottautuikin vääräksi.

♥ Joona

011

Pää on taas täynnä epätoivottuja ajatuksia.

Haluaisin kovasti olla syömättä. Haluaisin laihtua ja olla niin alipainoinen, että luut törrötävät. Olen ollut heikkona ulkoneviin luihin jo niin kauan kuin jaksan muistaa. Ja se on huono juttu.

Olen välillä onnistunut laihtumaan jopa sen viisi kilogrammaa ja saamaan painoindeksiksi näyttämään 19,9 - joka sattuu olemaan alin jonka olen saanut - kun normaalisti se on siinä 21,1 paikkeilla. Uuden laskukaavan mukaan se olisi jopa 22,4. Tulee oksettava olo edes ajatella. Varsinkin kun Hilja menee siinä alipainon rajamailla. Miten musta on tullut tällainen hirveä tankki?

Mutta kuitenkin. Päätin taas alkaa hieman laihduttamaan. Onhan tuossa monta hehtaaria metsää, jossa juosta. Miksi pitäisi laihduttaa? Siksi, koska olen kyllästynyt katsomaan itseäni peilistä ja näkemään vain kasa läskiä. Suoraan sanottuna.

Voisi kyllä sanoa, että olen osittain onnellinen ettei meillä ole henkilövaakaa. En uskalla edes arvata, kuinka painavaksi olen tässä puolen vuoden sisällä päässyt. Uskoisin kuitenkin että aika paljon. Se vaaka pitää kyllä hankkia.

Tämän asian suhteen, tämä päivä on lähtenyt hyvin käyntiin. En ole syönyt mitään, vaikka etseinkin suklaakeksejä autostani. Siinä minä tajusinkin, että tähän on nyt tultava loppu. Ei kukaan tällaista jaksa katsella.

En ole siis syönyt mitään, juonut hieman vettä ja polttanut kaksi tupakkia. Tupakka pitää nälän hieman loitolla, kuten veden juominenkin litramäärin. En kuitenkaan nyt jaksa nousta sängystä hakemaan vettä, sillä menen kohta takaisin nukkumaan. Olen hyvin väsynyt ihminen.

Okei, aamupalan voin syödä - vaikka tällä hetkellä tuntuukin siltä, että ei ikinä - mutta se pitää loppupäivän nälän kurissa. Taidan syödä toisen noista donitseista, jotka Hilja osti. Ei tarvitse syödä sitten loppupäivänä mitään. Ja aina voi sanoa hänellekin, että olen kiltisti syönyt vaikka en ole. Parin päivän päästä se muutos alkaa jo näkyä, mutta ei sillä ole väliä. Mä pysyn nyt tässä, pakko minulla on olla jonkinmoista itsekuria. On aivan pakko.

♥ Joona

010

"Hei, olen Joona, ja olen mielisairas"

Nyt olisi hyvä aika esitellä itseni. Olen huono siinä, mutta uskoisin tämän silti kelpaavan.

Kuten jokaiselle on varmasti jo tullut selväksi, nimeni on Joona. Syntymänimeni on samalla kirjaimella alkava naisen nimi, mutta kun en ole nainen niin miksi sitä käyttäisin.

Olen syntynyt elokuussa vuonna 1997. Olen onnekas, koska olen syntynyt 90 -luvulla enkä jäänyt paitsi sen ajan hienouksista. Jos vertaa nykyajan leluja ja lastenohjelmia.

Asuin melkein 19 vuotta - eli koko lapsuuteni ja nuoruuteni - 7,5 tuhannen ihmisen pikkukaupungissa. Pieni kaupunki, suuret puheet. Vaikka luulisi pienissä kunnissa ja kaupungeissa olevan vähän selkään puukottamista ja juoruamista, siellä sitä oli vaikka muille jakaa.

Nykyään asun Hiljan kanssa 150 kilometrin päästä tuolta. En tunne täältä ketään, mutta tämä on Hiljan kotikaupunki. Kolme vuotta siitä hän asui koulun asuntolassa - kirjat kuitenkin eri kaupungissa kuin täällä. Muuttihan osa perhettä sinne.

Masennus minulla on ollut ainakin viidenneltä luokalta asti, jolloin koko elämäni aikana ollut lemmikki menehtyi. Se mursi sydämeni, eikä ole sen jälkeenkään vielä korjaantunut. Nyt meillä on kolme kissaa ja koira. Hermoja raastavia ne ovat, mutta kyllä niistä vielä kunnollisia tulee.

Unelmiini on kuulunut ja tulee aina kuulumaan olla ammatiltani astronautti. Astronomia on ollut aina lähellä sydäntäni, eikä se ole sieltä pois lähtemässäkään. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu lukion käyminen ja sitä kautta sitten yliopistoon pääseminen. Toivon syvästi ja hartaasti, että edes tämä toive voisi toteutua.

Tässä tämä tältä erää. Enempää en tähän hätään jaksa kirjoittaa, enkä sitä edes keksikkään.

Pitäkää huolta itsestänne, tähdet pienet rakkaat.

♥ Joona

009

Eilisen päivän sisältö, vähän erilaisempaa kuin normaalisti.

Olen ollut nyt kaksi yötä Hiljan ex-tyttöystävällä - Nealla - yötä. Miksi ihmeessä? Minun piti palauttaa känniläis sedälleni auto, jota olen kuluneiden kuukausien ajan lainannut. Hän menetti korttinsa rattijuopomuksen vuoksi.

Yö

Heräilyä heräilyn perään. Olen liian herkkäuninen. Heräsin joka kerta kun Nean koira alkoi vinkumaan ja oma liikahteli jalkavälissä. Nukuin siis Nean vieressä samassa sängyssä.

8.30

Herätys soi. Olin jo ennen kahdeksaa hereillä koirien vuoksi, mutta en jaksanut liikkua mihinkään. Makasin johonkin yhdeksään asti - ehkä hieman ylikin - sängyssä, koska en jaksanut nousta. Sitten kun nousin, ruokein oman hurttani ja vein sen ulos.

9.15

Hilja alkoi kyselemään mahdollisesta tulevasta autosta. Sitten aloin kyselemään äidiltä asiaa. Katsastukseen auto kuulemma oli menossa kello 13 ja 14 välillä, jos vain myyjä kerkeää.

15.00

Äiti alkoi vängätä auton vakuutuksista. Kyllä mulla on 1200 maksaa autosta, mutta ei missään vaiheessa maksaa vakuutuksia. Riitelimme aiheesta puoli tuntia ja siinä aikana olin jo kerennyt itkeä ja toivoa katoavani kuin tuhka tuuleen. Äiti on hieman... Miten sen nätisti edes sanoisi. Eikä se auto mennyt loppujen lopuksi edes katsastuksen läpi.

22.15

Olin kuskina Nealle, tämän poikaystävälle ja siskolle. Vauhdikas ilta tuloilla.

22.30

Ahdistuslevelit lähenteli maksimia. Liikaa ihmisiä, liikaa tuttuja ja tuntemattomia. Onneksi ketään ei kiinnittänyt mitään ylimääräistä huomiota. Puolen tunnin kuluttua ajelulle pitkin maita ja mantuja.

00.30

Hilja muistutti meidän 11 kuukautispäivästä. Se on yllättävän paljon. Miten hän onkaan kestänyt minua kaikki mämä päivät. Ottaeen huomioon vielä sen, että asuttiin saman katon alla lähes alusta alkaen. Koulun asuntola on hieno asia.

01.00 - 3.00

Draamaa, juopuneita, lisää draamaa. Juttelin muutamille, pummein tupakkia ja niin edelleen. Pitelin Neaa pystyssä, kun loppuillasta ei meinannut tulla yhtikäs mitään.

3.10

Pääsimme vihdoin Nealle. Hän sammui heti huoneeseensa kun pääsi sinne. Hurjalla oli hirveä ikävä ja sen kyllä huomasi.

4.00

Kirjoitan vieläkin tätä, koira sylissä ja ärsyyntyen blogger -sovellukseen. Samalla harkiten nukkumista.

Vähän erilaisempaa menoa. Nea on hyvä tyyppi, mutta joskus en ymmärrä sitä. Varsinkaan, miten se voi sanoa vaan kokeilevansa eri ihmisiä (esimerkiksi juuri nykyistään ja Hiljaa). Sattuu edes kuulla moista.

Mutta minä lähden tästä untenmaille. Hyvää aamuyötä, tähdet pienet rakkaat.

♥ Joona

008

"Syy miks mä syön noita pillereitä

on puolet sun aiheuttamaa"

Auts. Minua ei ole koskaan sattunut henkisesti näin paljon. Nuo sanat meni vät sydämmeni lävitse kuin monta sataa rosoista nuolta. Niin paljon se oikeasti sattui. Se oli myös ensimmäinen kerta kun joku muu kuin äiti sai minut itkemään pelkästään pahoilla sanoilla. Ja nämä sanat minulle sanoi Hilja.

Tästä on jo muutama viikko aikaa. Mutta ei sillä ole väliä, koska asioiden tapahtumat kerron. Ne tulee kuitenkin kerrottua jossakin vaiheessa.

Eilen illalla oli pienimuotoista kärhämää Hiljan kanssa. Koska olen hieman vaikea, eikä mun niin sanottuja periaatteita rikota. En ala selostamaan sitä sen enempää, koska asia oli liian tyhmä riidan aiheeksi.

Nyt, kello on jo yli kuusi aamulla, enkä saa enää nukutuksi. Nukun muutenkin tosi huonosti ja nyt ahdistus, paha olo ja nykyinen koira tekee nukkumisesta vielä vaikeampaa ja levottomampaa. Toivoisin saavani unilääkkeet, mutta en usko niiden kuitenkaan auttavan. En usko minkään enää tästä paranevan. Ja samalla minusta tuntuu, että kaikki on aivan hyvin. Minkälaiseen kiertoon olen nyt joutunut?

Minun tekisi mieli vuodattaa kaikki ajatukseni ja tunteeni kertaheitolla, mutta mitään ei tule ulos. En ole koskaan oikein osannut ilmaista itseäni, varsinkaan pahaa oloani. Muuten kuin viiltelemällä ja polttamalla itseäni.

Toivoisin niin syvästi ja hartaasti kaiken olevan niin kuin ennen. Silloin kun pystyin vielä tuntemaan jotenkin jotakin ja asialle olisi vielä pystynyt tekemään jotain.

♥ Joona

007

Meille tuli koiranpentu!

Kaiken sen etsimisen ja tappelun jälkeen suosituin Hiljan valitsemaan koiranpentuun. Se oli ensimmäinen, jonka hän halusi. Tai, tarkalleen ottaen toinen.

Olisin kovasti halunnut rotukoiran, mutta kelpuutin sittenkin tuon sekarotuisen piskin kotiimme. Onhan se suloinen, mutta ei siltikään rotukoira. Tiedän, olen hankala ja valitseva.

Noh, noin viikko sitten sunnuntaina lähdimme etelämmäksi ja haimme Hiljan ensimmäisen ja minun toisen koirani. Paikka oli helppo löytää, sillä pihalla oli koiria ja muita eläimiä mielin määrin. Piha ei ollut kovinkaan siisti eivätkä tarhat priimakunnossa, mutta puhtaat ne olivat. Omistajilla oli kalkkunan teurastus kesken kun pääsimme perille.

Pentumme - olkoon vaikka Hurja - on kyseisen pentueen erilaisin. Pentueen pennuissa on rottweileriä ja valkoista paimenkoiraa. Oletuksena oli saada rottweilerin värinen ja näköinen pentu, koska heissä oli enemmän sitä kuin paimenkoiraa. Mutta kun näimme Hurjan ensimmäisen kerran, niin yllätyimme: sillä on kuin onkin rottweilerin kroppa ja väritys. Se oli isokokoisempi kuin olisimme luulleet, mutta se ei yllättänyt. Yllätyksen toi tuon penikan kasvot, jotka olivat suoraan kuin spanielilla ja turkki kuin jollakin pitkäkarvaisella koiralla. Ottaen huomioon sen, että vanhemmat olivat molemmat lyhytkarvaisia. Pentu oli kuitenkin suloinen, mutta silti jotenkin ruma. Todennäköisesti se vielä muuttuu kun tosta kasvaa.

Otimme tuon kyseisen rääpäleen mukanamme. Huomenna se täyttää yhdeksän viikkoa. Sillä on vielä pitkä matka aikuisuuteen. Ja meillä on vielä pitkä matka sen sisäsiisteyteen... Alkaa jo hermoja kiristää kun pitää koko ajan toisen jätöksiä siivoilla ties mistä paikoista.

Hyvää karvantäytteistä iltaa tähtöseni.

♥ Joona

006

Onnellisuus. Mitä se on?

Olin joskus hyvin onnellinen, pieni tyttölapsi, jonka hymyä ei saanut millään hyytymään. Minä nauroin ja hymyilin niin paljon, että kun katselen lapsuudenkuviani, ihmettelen miten kasvoni eivät revenneet.

Nykyään, en osaa edes ajatella itseäni sellaisena.

Elämänkatsomus on muuttunut vuosien varrella radikaalisti. Maailma tuntui pienenä mielenkiintoiselta, sellaiselta missä riittää paljon seikkailuja. Silloin minulla oli motivaatiota ja halua tehdä ja kokea kaikenlaista. Silloin en tiennyt maailman olevan kauttaaltaan paha.

Mutta palataan aiheeseen onnellisuus.

Onni on katoavaista, niin minä aina sanon. Olen kesäisin paljon pirteämpi kuin yleensä, mutta sekin on vain sen kahdesta kolmeen kuukauteen kestävä täydellisyys. Mutta sekään ei kuitenkaan riitä, vaan paha pääsee aina valloilleen ja punaiset joet kuohuvat yli äyräiden.

Minun pitäisi olla onnellinen. Olen vihdoin muuttanut pois kotoa, minulla on rakastava tyttöystävä, kolme kissaa, eikä minulla ole edes mitään stressin aihetta. Silti minusta tuntuu siltä, etten jaksa enää. Jokainen päivä on jatkuvaa ponnistelua ja jopa kaupassa käyminen on ääretöntä tuskaa. Uni ei tule vaikka olisin kuinka väsynyt. Ja jos tulee, en silti nuku tarpeeksi.

Maailma on tuskaa, kyllä sen jokainen tietää.

Haluaisin silti sanoa kaikille, että te pystytte siihen. Pystytte elämään pitkän onnellisen elämän, jos te pyydätte apua. Se ei ole heikkoutta, vaan suurta vahvuutta. Jokaisesta ei ole siihen. Mutta sinusta on.

♥ Joona

005

Tippuvat sielut... Mikä se sellainen on?

Idea tähän blogiin lähti yksinkertaisesta olotilasta: jatkuva paha olo.

Minulla itselläni on ollut masennus 8-9 vuotta, joka nopeasti laskettuna on melkein puolet elämästäni.

Minulla on ennenkin ollut blogi pahasta olostani. Silloin olin 12-13 -vuotias ja täysin poissa raiteiltani. Äkkinäinen muutos silloiseen suhteellisen hyvään elämäntilanteeseen sai minut muuttumaan totaalisesti. En enää osaa ajatella, että olin joskus tuo pieni ja viaton tyttö.

Silloinen blogi ei ollut kovin iloinen. Vuodatin paljon kyyneliä ja verta tuohon aikaan, eikä sille jatkuvalle surulle näkynyt loppua. Lopetin sen kirjoittamisen 9. luokan puolessa välissä enkä sen jälkeen ole samanlaisia blogeja perustanut.

En kuitenkaan aio vuodattaa vain kaikkia ongelmiani, laittaa itsetuhoisia ja masentavia kuvia, sekä aiheuttaa muille loputtoman määrän myötätuntoista surua ja tuskaa. Tämän blogin ideana on yrittää saamaan niin muut kuin myös itseni ylös tuolta loputtoman syvästä kuilusta. Olen ollut siellä jo niin kauan, että on aika nousta.

Minulla on rakastava tyttöystävä, jolla itselläkään ei mene kovin hyvin. Sanoisin - kuten olen aina sanonut - että minulla menee rutkasti paljon paremmin kuin hänellä, mutta hän on taas aina sanonut minulla menevän hyvin paljon huonommin. Samaa ovat sanoneet myös entiset kumppanini.

En tiedä onko se totta vai kuvittelevatko he vain. Saattaa olla, että olen ollut niin huonovointinen niin kauan, että en enää tiedä millainen olo minulla pitäisi olla.

Niin, ja mitä itseasiassa tarkoittaa Tippuvat sielut? Idea on lähtöisin syksystä. Pidän siitä, kuinka kellertyneet lehdet tippuvat pikkuhiljaa pois puista ja peittävät koko vihertävän maan. Jäljelle jää vain kalju, kuolleelta näyttävä puunrunko ja sen oksat. Tippuvilla sieluilla tarkoitan lehtiä, sillä ne ovat puun sielu. Ne saavat puihin elämän, jota niillä ei muuten olisi.

Eipä kai minulla ollut muuta.

Hyvää yötä, rakkaat pienet tähdet.

♥ Joona

004

Taas ahdistaa. Nyt ei sentään masenna. Mutta on silti jokseen paha olla.

Paha oloni on muuttunut masentuneesta paljon erilaisemmaksi. Minua ei masenna. En tunne olevani yhtään sen mielenterveydellisesti sairaampi kuin kukaan muukaan. Tunnen itseni... Normaaliksi.

Mutta silti taas minusta tuntuu etten jaksa enää. Minulla on koko ajan niin vedoton olo, etten ole viikkoon jaksanut nousta edes sängystä ylös kun Hilja on ollut töissä. Minä vain makaan.

Tässä lähiviikkojen aikana on alkanut ahdistamaan, pitkästä aikaa. Tänään, eilen ja edellispäivänä enemmän kuin sielu sietäisi. Edellispäivänä sain melkein kohtauksenkin. Nyt tuntuu taas siltä.

Parin kuukauden aikana olen alkanut kuulla enemmän ääniä. Näkyjä en ole nähnyt kuin muutaman kerran, kuten normaalistikin.

Osaan nykyään luokitella äänet kahteen eri kategoriaan.

• Ensimmäisenä tulee niin sanotut päänsisäiset äänet, joista olen tietoinen että ne ovat niitä sillä ääni kuulostaa erilaisemmalta kuin jos sen kuulisi oikeasti - nämä myös ovat melko yleisiä. Äänet voivat olla mitä tahansa moottoripyöristä - kuten tänään olin kuulevinani - lapsen itkuun. Yleensä kun yritän nukkua, tuntuu siltä kuin joku huutaisi ja karjuisi päässäni. Yritä siinä sitten nukkua.

• Toiseksi tulee taas niin sanotut ulkoiset äänet. Silloin kuulen eri ihmisten puheita tai yksittäisiä sanoja. Tämä on tosi inhottava vaiva, koska kuulen näitä nykyään tosi usein. Se on aika nolostuttavaa kysellä Hiljalta "Mitä" tai "Sanoitko jotain" ja saada vastaus, ettei hän mitään sanonut ja on ollut monta minuuttia hiljaa.

Kyllä tämä tästä. Aika parantaa, eikö?

♥ Joona

003

Ahdistaa, masentaa, on hyvin paha olla.

Siitä on pitkä aika kun minulla oli tällainen olo. Noin viikko sitten itkin jostain aivan turhasta. Sitä ennen en ollut itkenyt muiden nähden ainakaan puoleen vuoteen. Tai ylipäätään lainkaan.

Syyskuun puoliväli. Vasta. Vuosi vuodelta paha olo alkaa aikaisemmin ja vuosi vuodelta se käy pahemmaksi. Yläasteella ahdistus alkoi pienestä, välillä olevasta harmittomasta ahdistuksesta. Ammattikoulun viimeisellä se kävi niin pahaksi, että minun oli aina pakko lähteä kesken tunnin ja saatoin olla puolikin tuntia pois. Lähteminen helpotti, mutta se palasi aina takaisin.

Tekisi mieli vain repiä kädet ja jalat auki, kuten minulla on aina tapana tehdä kun minulla on tällainen olo. Nyt en kuitenkaan enää voi, Hiljan vuoksi. Edes Pulla - yksi kolmesta kissastani - joka nytkin hakee hellyyttä ei auta tähän oloon. Valitettavasti.

002

Tyttöystävälleni tuli pentukuume.

En yhtään tiedä mistä hän sen päähänsä sai, että pitäisi yht'äkkiä hankkia koiranpentu.

Ei siinä mitään ongelmaa ole. Hänellä on hyväpalkkainen työ ja lääkitys kunnossa. Itse olen työtön ja rahani menevät Hiljan - salanimi tyttöystävälleni - kuskaamiseen ja tupakkaan. Hän haluaa aina käydä jossakin - kalastamassa, uimassa tai muuten vain metsällä - sillä hän ei pidä vain kotona olosta. Itse en millään koskaan jaksaisi lähteä mihinkään, mutta kunhan rakkaani on onnellinen niin kaikki on hyvin.

Olin aluksi itsekin innoissani kun vihdoin ja viimein saisin koiran. Mutta kun aloin katsoa sekarotuisia ja puhdasrotuisia koiria, löysin muutaman puhtaan ajokoiran jotka olivat halvempia kuin sekarotuiset. Ja ne pennut oltiin rekisteröitykin. Ehdottelin rotukoiria Hiljalle, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.

Olen halunnut ajokoiraa pidemmän aikaa. Pääsisin sen kanssa metsälle, voisin jalostaa sitä ja saisimme siltä sitten pennunkin tulevaisuudeksi. Silloin kun ensimmäisestä koirasta aika jättäisi. Mutta vaikka hinta olisi ollut matkoineen samaa luokkaa kuin sekarotuisilla, Hiljalle ulkonäkö on tärkeämpi. Ja sen vuoksi meinasimme päätyä kalleimpaan vaihtoehtoon, sillä se oli eniten hänen mieleensä.

Itku pitkästä ilosta. Se on joskus vähän liiankin totta. Alkupäivästä kun soittelin pentujen myyjille, olin suht iloinen - ellei soittamisesta aiheutuvaa ahdistusta lasketa. Näin loppupäivästä minun tekisi mieli vain kuolla. Tuntuu taas siltä, että mikään ei mene hyvin vaikka kuinka haluaisin.

Menen tästä pitkälle tupakille.

Hyvää illan jatkoa tähdet pienet rakkaat.

♥ Joona

001

Hei, olen Joona.

Tämä ei ole eikä tule olemaan ensimmäinen blogini, vaikka siltä saattaisikin vaikuttaa. Mitä muille sitten on tapahtunut? Sitä ette saa koskaan tietää.

Kuten yleensä on tapana, ensimmäisessä blogipostauksessa kerrotaan omasta itsestään. Se on mielestäni aikamoinen klisee ja joskus tylsääkin lueskeltavaa, joten en ala itseäni esittelemään. Ehkä joskus toisten.

Minua, ja varmasti monia muitakin, kiinnostaa eniten se, mistä blogi kertoo. On niitä leivonta-, valokuvaus- ja lemmikkiblogeja. Eniten kuitenkin on sellaisia, jotka kertovat omasta elämästään.

Tämäkin blogi - yllätys yllätys - kertoo minusta, ja minun elämästäni. Se ei ole ollut sen kummallisempi kuin kenenkään muun samanikäiseni, mutta on tapahtunut paljon sellaistakin mitä ei kovin moni tuttavapiiristäni ole tai tule koskaan kokemaan.

Olen aina ollut sellainen, joka jaarittelee ja puhuu kaikennäköistä mikä ei loppujen lopuksi ole edes kiinnostavaa. Joskus saatan myös kertoa tuntikausia asiaa, mikä minua ja ehkä myös kanssaoleviani kiinnostaa. Sellaiset keskustelutuokiot ovat parhaita.

Sen verran itsestäni kerron että kyllä, olen Joona. Syntymänimeni kuitenkin kuuluu kauniille naiselle, jota en kuitenkaan tule koskaan olemaan. Se kertookin varmasti jo sen, että olen trans. Sanoisin monelle ihmiselle olevani lesbo, mutta tosiasiassa olen jotakin aivan muuta. Asiasta en ole juurikaan kenenkään kanssa keskustellut, sillä kaupunki missä olen asunut koko ikäni on vähän turhankin ahdasmielinen paikka.

Nyt - tämän postauksen jälkeen - muokkailen blogiani itseni näköisemmäksi. Siihen meneekin koko loppu yö.

Kauniita unia pienet tähtöset.

♥ Joona