Ahdistaa, masentaa, on hyvin paha olla.
Siitä on pitkä aika kun minulla oli tällainen olo. Noin viikko sitten itkin jostain aivan turhasta. Sitä ennen en ollut itkenyt muiden nähden ainakaan puoleen vuoteen. Tai ylipäätään lainkaan.
Syyskuun puoliväli. Vasta. Vuosi vuodelta paha olo alkaa aikaisemmin ja vuosi vuodelta se käy pahemmaksi. Yläasteella ahdistus alkoi pienestä, välillä olevasta harmittomasta ahdistuksesta. Ammattikoulun viimeisellä se kävi niin pahaksi, että minun oli aina pakko lähteä kesken tunnin ja saatoin olla puolikin tuntia pois. Lähteminen helpotti, mutta se palasi aina takaisin.
Tekisi mieli vain repiä kädet ja jalat auki, kuten minulla on aina tapana tehdä kun minulla on tällainen olo. Nyt en kuitenkaan enää voi, Hiljan vuoksi. Edes Pulla - yksi kolmesta kissastani - joka nytkin hakee hellyyttä ei auta tähän oloon. Valitettavasti.
Mä olin jopa 91 päivää kuivilla. Seon melkei jopa ennätys. Ennätystä pitää kuitenki vuoden mittanen tauko kroppansa paskomisesta.
Tärisin miten sattui. En pystyny kirjottamaa tätä postausta kunnolla. Tai sen alkupäätä.
Poltin kättä tupakalla kerta toisensa jälkeen. Mulla oli tuloillaan kohtaus, joten tämä oli ainoo ratkasu siihen. Sei kuitekaa poistanu paskaa oloa.
Joka kerta, joka vitun kerta, kun aijon satuttaa itteäni millä keinolla hyvänsä, toinen puoli yrittää estää sen. Viiltelyssä seon menny niin et viillän ohitte. Millä helvetin taidolla viiltää itteään ohitte? Polttamisessa mun käsi pysähtyy vaan hetkeä ennen ku tulipesä osuu käteen. Miten se on mahdollista? Mä en itsekkään tiedä.
Toivoisin vaan tän paskan poistuvan musta. Mahdollisimman nopeasti. Mut koska se on ollut mussa jo niin kauan ni se ei sieltä poistukaan.
✝ Joona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti