020

Hieman lisää faktoja minusta, hiphei hurraa.

Niimpä niin, miksikäs ei. Kerroin viimeksi tässä postauksessa muutaman perusasian itsestäni. Nyt päätin kertoa hieman lisää. Uskoisin ihmisten haluavan tuntea lukemiensa blogien henkilöt. Kai.

Mutta niin. Olen hyvin lyhyt ikäisekseni, vain 150cm pituinen. Meidän suku on muutenkin lyhyt, mutta olen jäänyt lyhyimmäksi. Se on ahdistavaa, sillä haluaisin kovasti olla pidempi. Mutta minkäs sille voi jos on kitukasvuiseksi jäänyt. Muuten olen suht pienikokoinen eikä minulla ole ylimääräistä rasvaa missään muualla kuin vatsassa. En kuitenkaan koe olevani pieni, vaan tuntuu siltä että minun pitäisi laihduttaa ja laihduttaa.

Käytän vain tummia ja koruttomia vaatteita. Useimmiten minulla näkee vain mustat farkut ja mustan pitkähihaisen. Lempiasustukseni on kuitenkin mustien farkkujen lisäksi mikä tahansa tumma kauluspaita sekä kravatti. Minulle tulee niin miehekäs olo siitä, että rakastan sitä. Kenkinä pidän yleensä vain tennareita. Vaikka käytän tällaista tyyliä, rakastan goottivaatteita. Haluaisin niitä hyvin paljon, mutta rahaa minulla ei ole edes itseäni elättää.

Minulla on tällä hetkellä mustaksi värjätyt lyhyet ja hyvin sekasortoiset hiukset. Luonnostaan olen - valitettavasti - blondi. Äitini ei ole koskaan halunnut minun leikkaavan hiuksia lyhyeksi, koska ne eivät hänen mielestään naiselliset. Miksi minun pitäisi näyttää naiselta? Mieli muuttui kuitenkin heti sen jälkeen kun lyhyeksi hiukseni leikkasin.

Omistan kaksi paria korviksia, kielikorun sekä snake bitesit. Haluaisin dahliat, toisen kielikorun kieleni päähän, lisää korvareikiä, industrialin, septumin, bridgen, nännilävistykset sekä skin divereita. Minulla ei kuitenkaan ole varaa niihin. Pitäisi varmaan säästää tai tehdä itse. Ehkä.

En keksi enempää kerrottavaa tällä kertaa. Ehkä joskus toisten. Hyvää yötä pienet kullat rakkaat.

♥ Joona

019

Toinen psykologin käynti.

Niin. Siinähän se meni. En saanut mitään uusia lääkkeitä. Nyt alan käydä viikottain psykologilla juttelemassa ennen kun voidaan tehdä lisätutkimuksia. Siinä saattaa mennä monta kuukautta, ellei jopa vuosia. Huoh, voisivat saada asioita selville hieman aikaisemmin. Alkaa jo pikkuhiljaa kaduttamaan se, että ylipäätään menin psykiatrin juttusille. En minä tällaista jaksa. Muutenkaan jaksa mitään.

Mulla on niin etova, lihava ja saamaton fiilis. Laihduin 3kg 1,5 viikossa, mutta nyt ne on tullu takaisin. Hilja kerran kun haluaa minun syövän. Ei, ei, ei, ei, ei... Voisin käydä lenkillä nyt, jos saan lihavan kroppani irti sängystä.

Itsetuhoiset ajatukset ja unettomuus vaivaavat. En, en vaan pysty elämään normaalisti.

♥ Joona

018

Vanha päiväkirjamerkintä, 11.11.2014

ANGST #2

Miksi? Se on mun yleisin kysymys. Miksi? Koska elämä.

Mikä vika mussa oikee on et musta ei tykätä, ettei mulla oo kavereita, et musta puhutaan paskaa. Muut väittää et vika on niissä, ei mussa. Väärin. Vika on aina mussa, on ollu ja tulee oleen. En keksi mitään muuta syytä. Oon ruma, lihava, ärsyttävä, tyhmä ja kaiken kukkuraksi lesbo, jonka takia musta tykätään vielä vähemmän. Miksi? Ahdasmielisyys.

Mua käytetään hyväks, ja vielä annan niin käydä. Miksi? En halua enää olla yksin.

"Vitun homo", "hyi vittu", "katoa", "tapa ittes", "ruma läskiperse". Näitä ja monia muita on saanu kuunnella jo ihan tarpeeks. Enkä enää jaksa kuulla niitä, mut silti kuulen. Miten? Ne sanat ei tule pois päästä, vaan jäi sinne päättymättömään, uloskäynnittömään labyrinttiin vainoamaan ikuisesti.

Oon turha, laiska ja saamaton paska joka ei osaa mitään. Mulla ei oo merkitystä. En voi saada lapsia, en hyvää työtä jonka kautta rahaa ja hyvän talon. Elän sossuilla kerrostalokämpässä ja mietin, mikä meni pilaan: Minä menin. Tarkoitukseni oli kuolla, ilman "hyviä" lääkäreitä niin olisi käynykki. Olisivat vaan antaneet olla. Ei olisi tarvinnut eedes sekuntia kestää tätä päättymätöntä paskaa. Onneksi en usko "ikuiseen elämään", koska en jaksaisi sitä. Tappaisin taivaassakin itseni.

Vihaan ihmisiä, vihaan kotia, vihaan maailmaa. Oon niin pettyny koko mun elämään. Turhaa. Paskaa. Säälittävää. Tuskaa. Kivuliasta. Surullista. Edes omat vanhemnmat ei rakasta, välitä. Huutaa ja raivoaa vaan ja haukkuu. Sekö on rakkautta? Onko se tasapuolista rakkautta, että lellii vain kahta muuta lastaan, eikä huomioi ensimmäistä, puoliksi kuolleen lapsensa tarpeita. En usko.

Unelmatki hautautunu. Tulevaisuus on synkkä, paska ja turha. en nää toivoa tunnelin päässä, nään vaan synkän mustan metsän täynnä rikottuja lupauksia, murtuneita sydämiä, pahoja sanoja ja valheita. Sitäkö on hyvä, iloinen ja onnellinen elämä? Enpä usko.

Koulua jaksa käydä. Paskaakin paskempi. Töihin halua. Paska. Nukkua vaan loppu elämän, tekemättä mitään. Laiska, saamaton, paska, turha ja kiittämätön.

Tätäkö on elämä? Jos on niin en halua elää sitä loppuun asti. Elämänilo katosi multa jo vuosia sitten. Enkä usko sen tulevan lainkaan takaisin.

"Ei itsarin tehneistä tiiä, että miksi ne sen teki."

Miksikö? Jatkuva, tunteeton tunne joka saa sut ihan sekaisin. Kaverit loppunu, työt, ihmiskunta. Siihen on liikaa syitä. Mutta jokaisessa piilee aina vain yksi syy: EI ELÄMÄNILOA.


Vuosi 2014 oli hyvin masentunutta aikaa. Olin kirjoittanut puolen vuoden sisään kolme itsemurhakirjettä, joista yhden heitin laivasta mereen ja kaksi ovat päiväkirjani välissä. Seurustelin tuolloin ja se suhde päättyi vuoden 2015 syksyllä, vain neljä päivää ennen nykyisen kanssa alkanutta seurustelusuhteen "alkua". Saatan kuulostaa siltä, että kun toinen ei enää jaksa kiinnostaa niin alan seurustelemaan toisen kanssa. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä aloin olla jo keväällä kiinnostunut nykyisestä. Mutta se on totta, että yritän paeta silloista suhdetta aloittamalla toisen.

Olen ollut yläasteelta asti aikalailla samaa mieltä. Se ei tyydytä minua eikä sillä ole minulle mitään annettavaa. Surullista se kuinka onkaan, totta se on. En tunne sen antavan minulle enää mitään uutta tai hyvää. Vaikka minusta tuntuukin terveeltä, sisimmässäni tiedän olevani paljon huonommassa kunnossa kuin olen koskaan aikaisemmin ollut.

Enempää en jaksa tähän hätään kirjoittaa. Väsyttää ja tupakka houkuttelee.

♥ Joona

017

Ensimmäinen psykiatrin käynti.

Ensimmäinen oli joulukuussa. Sain ketipinoreita päivittäseen käyttöön ahdistukseen sekä unettomuuteen. Ne ovat suoraan sanottuna täyttä paskaa. Oikeasti. Neurolepti, joka on tarkoitettu skitsofreniaan, annetaan unettomuuteen. Ihmekään kun ei ole auttanut. Saanut vain hallusinaatioita, lisää unettomuutta, alituista väsymystä ja vedottoman olon. Toivottavasti 20. päivä kun on seuraava käynti saan jotain muuta. Ja jospa he tällä kertaa osaisivat sanoa mitä minulla on, ettei vaan kohauteta olkia ja sanota "Sinulla voisi olla tämä ja tämä, mutta ei kuitenkaan" kuten viime kerralla. Ja joudun ehkä viikottain psykologin puheille. Nautin elämästäni. Onneksi en yli 18 -vuotiaana voi joutua osastolle. En halua sinne, en ainakaan nyt.

Ps. Romahdin. Nyt minulla on pieni vauvahaava nilkassa. Säälittävän pieni. Miksi? Koska en tunne mitään henkisesti niin haluan tuntea edes jotain fyysisesti.

♥ Joona

016

Liikaa tapahtumia liian lyhyen ajan sisällä.

Marraskuun aikana tosiaan oli tapahtunut aivan liikaa. Minulla oli polvilääkäri, olen rampannut autokoulussa, ajellut pitkin maakuntia... Ennen kaikkea oli kolme tapahtumaa ylitse kaiken. Elokuva Joensuussa, Bring Me The Horizonin keikka ja ulosajo.

Kaikista tapahtumista ensimmäisin. Olin Hiljan ja hänen äidinsä kanssa Joensuussa katsomassa "We Are X" niminen dokumentti-elokuva. Yhteensä kilometrejä tuli yli 1000 ja ajotuntejakin ainakin 12. Se elokuva kertoo ehkä maailman kuuluisimmasta mutta epätunnetuinmasta bändistä X Japanista. Kuulin bändistä ensimmäisen kerran jo yläasteaikoina, mutta se jäi vain siihen. Nyt viimeisen vuoden aikana olenkin jo periaatteessa isokin fani. En malta odottaa maaliskuuta: lähden Britteihin katsomaan kyseistä bändiä livenä!

BMTH:n keikka pähkinänkuoressa: 12 tuntia jonotusta, helvetinmoinen kylmyys, paskaa ruokaa, mahtava keikka eturivissä. Olen kerran ennenkin nähnyt bändin livenä, mutta tämä keikka oli paljon parempi. Lava oli todella hieno ja sain jopa kätellä Oliveriä!

Olin siellä ystäväni Aleksin kanssa. Hän osti liput synttärilahjaksi.

Ja viimeisenä, ei niin toivottuna, ulosajo. Normaali maanantaiaamu. Lähdimme aamulla kello 5.00 Hiljan kanssa ajelemaan Hiljan työpaikalle. Emme ajaneet kuin alle puoli kilometriä kun löysimme itsemme ojasta. Tuulilasi oli jäätynyt sisältä että ulkoa ajon aikana totaalisesti ja sitten rekka päätti tulla vastaan, näkyvyys nolla ja ojaan. Autoon tuli muutamia pieniä lommoja, mutta meille ei käynyt mitään. Oikeastaan, se oja oli enemmänkin kuin rotko. Jyrkkä mäki alaspäin. Mutta hengissä selvittiin traumoineen päivineen.

En ole jaksanut kirjoittaa moneen kuuhun ja nytkin suorastaan pakotin itseni tähän. Anteeksi, kiitos, näkemiin.

♥ Joona