ANGST #2
Miksi? Se on mun yleisin kysymys. Miksi? Koska elämä.
Mikä vika mussa oikee on et musta ei tykätä, ettei mulla oo kavereita, et musta puhutaan paskaa. Muut väittää et vika on niissä, ei mussa. Väärin. Vika on aina mussa, on ollu ja tulee oleen. En keksi mitään muuta syytä. Oon ruma, lihava, ärsyttävä, tyhmä ja kaiken kukkuraksi lesbo, jonka takia musta tykätään vielä vähemmän. Miksi? Ahdasmielisyys.
Mua käytetään hyväks, ja vielä annan niin käydä. Miksi? En halua enää olla yksin.
"Vitun homo", "hyi vittu", "katoa", "tapa ittes", "ruma läskiperse". Näitä ja monia muita on saanu kuunnella jo ihan tarpeeks. Enkä enää jaksa kuulla niitä, mut silti kuulen. Miten? Ne sanat ei tule pois päästä, vaan jäi sinne päättymättömään, uloskäynnittömään labyrinttiin vainoamaan ikuisesti.
Oon turha, laiska ja saamaton paska joka ei osaa mitään. Mulla ei oo merkitystä. En voi saada lapsia, en hyvää työtä jonka kautta rahaa ja hyvän talon. Elän sossuilla kerrostalokämpässä ja mietin, mikä meni pilaan: Minä menin. Tarkoitukseni oli kuolla, ilman "hyviä" lääkäreitä niin olisi käynykki. Olisivat vaan antaneet olla. Ei olisi tarvinnut eedes sekuntia kestää tätä päättymätöntä paskaa. Onneksi en usko "ikuiseen elämään", koska en jaksaisi sitä. Tappaisin taivaassakin itseni.
Vihaan ihmisiä, vihaan kotia, vihaan maailmaa. Oon niin pettyny koko mun elämään. Turhaa. Paskaa. Säälittävää. Tuskaa. Kivuliasta. Surullista. Edes omat vanhemnmat ei rakasta, välitä. Huutaa ja raivoaa vaan ja haukkuu. Sekö on rakkautta? Onko se tasapuolista rakkautta, että lellii vain kahta muuta lastaan, eikä huomioi ensimmäistä, puoliksi kuolleen lapsensa tarpeita. En usko.
Unelmatki hautautunu. Tulevaisuus on synkkä, paska ja turha. en nää toivoa tunnelin päässä, nään vaan synkän mustan metsän täynnä rikottuja lupauksia, murtuneita sydämiä, pahoja sanoja ja valheita. Sitäkö on hyvä, iloinen ja onnellinen elämä? Enpä usko.
Koulua jaksa käydä. Paskaakin paskempi. Töihin halua. Paska. Nukkua vaan loppu elämän, tekemättä mitään. Laiska, saamaton, paska, turha ja kiittämätön.
Tätäkö on elämä? Jos on niin en halua elää sitä loppuun asti. Elämänilo katosi multa jo vuosia sitten. Enkä usko sen tulevan lainkaan takaisin.
"Ei itsarin tehneistä tiiä, että miksi ne sen teki."
Miksikö? Jatkuva, tunteeton tunne joka saa sut ihan sekaisin. Kaverit loppunu, työt, ihmiskunta. Siihen on liikaa syitä. Mutta jokaisessa piilee aina vain yksi syy: EI ELÄMÄNILOA.
Vuosi 2014 oli hyvin masentunutta aikaa. Olin kirjoittanut puolen vuoden sisään kolme itsemurhakirjettä, joista yhden heitin laivasta mereen ja kaksi ovat päiväkirjani välissä. Seurustelin tuolloin ja se suhde päättyi vuoden 2015 syksyllä, vain neljä päivää ennen nykyisen kanssa alkanutta seurustelusuhteen "alkua". Saatan kuulostaa siltä, että kun toinen ei enää jaksa kiinnostaa niin alan seurustelemaan toisen kanssa. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä aloin olla jo keväällä kiinnostunut nykyisestä. Mutta se on totta, että yritän paeta silloista suhdetta aloittamalla toisen.
Olen ollut yläasteelta asti aikalailla samaa mieltä. Se ei tyydytä minua eikä sillä ole minulle mitään annettavaa. Surullista se kuinka onkaan, totta se on. En tunne sen antavan minulle enää mitään uutta tai hyvää. Vaikka minusta tuntuukin terveeltä, sisimmässäni tiedän olevani paljon huonommassa kunnossa kuin olen koskaan aikaisemmin ollut.
Enempää en jaksa tähän hätään kirjoittaa. Väsyttää ja tupakka houkuttelee.
♥ Joona
Vuosi 2014 oli hyvin masentunutta aikaa. Olin kirjoittanut puolen vuoden sisään kolme itsemurhakirjettä, joista yhden heitin laivasta mereen ja kaksi ovat päiväkirjani välissä. Seurustelin tuolloin ja se suhde päättyi vuoden 2015 syksyllä, vain neljä päivää ennen nykyisen kanssa alkanutta seurustelusuhteen "alkua". Saatan kuulostaa siltä, että kun toinen ei enää jaksa kiinnostaa niin alan seurustelemaan toisen kanssa. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä aloin olla jo keväällä kiinnostunut nykyisestä. Mutta se on totta, että yritän paeta silloista suhdetta aloittamalla toisen.
Olen ollut yläasteelta asti aikalailla samaa mieltä. Se ei tyydytä minua eikä sillä ole minulle mitään annettavaa. Surullista se kuinka onkaan, totta se on. En tunne sen antavan minulle enää mitään uutta tai hyvää. Vaikka minusta tuntuukin terveeltä, sisimmässäni tiedän olevani paljon huonommassa kunnossa kuin olen koskaan aikaisemmin ollut.
Enempää en jaksa tähän hätään kirjoittaa. Väsyttää ja tupakka houkuttelee.
♥ Joona
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti